Se kasasi taakan kantaakseen vihan temppelin teki kodikseen pimeÀllÀ tÀytti hallit ja huoneet kirosi rakkauden ja sille sielunsa suoneet mutta yksin jaksanut ei, oli taakkaa liikaa lÀhti etsimÀÀn orjaa, renkiÀ, piikaa vaan löysikin jotain mitÀ etsinyt ei löytö etsijÀn mustan sydÀmen vei
Hetken pimeÀstÀ luopuu kauneudesta juopuu
...ja sen mukanaan kantaa temppeliinsÀ avaimet antaa kaikki aarteensa, sielut pimeydestÀ antaisi Rosemaryn rakkaudesta
Se koskettaa toista toivoen vaan ettei yksin jÀisi kokonaan vaan yksin Se jÀÀ ja me tiedÀmme sen Tuonen porteista kulkee vain yksinÀinen
Hetken pimeÀstÀ luopuu kauneudesta juopuu
...ja sille alistuu nöyrÀ lapsi alla mustan kuun silti kauneus ei palvo pimeÀn työtÀ ei pysty elÀmÀÀn ikuista yötÀ se hiipuu pois, se lakastuu omiin kyyneliinsÀ hautautuu tÀtÀ ymmÀrrÀ ei tuo langennut parka mikÀ kiveÀ oli on nyt viiltÀvÀn arka